Käytiin tänään koko konkkaronkka metsässä. Pee oli niin innokas ulkoilemaan, että otin senkin mukaan. Matka, joka taaperrettiin ei ollut huima (tulikohan tuota ees kilometriä), mutta hauskaa meillä oli. Leikittiin kepin etsimistä, Pee oli parempi. En ole muistanut koko leikkiä pitkään aikaan, koska en oo paljoa kulkenut Peen kanssa metsässä. Meillä on ollut miehen kanssa semmonen työnjako, et mie juoksutan Ässän ja hää ottaa Peen mukaan puuhiinsa. Niin, sen takia en oo muistanut kepin etsintä leikkiä kun Äs ei karkaa. Peen kanssa keppileikki on viimeinen keino ettei se karkaa. Jos kerkeää huutaa "Keppi!" just ennen kun sen nenä lähtee viemään niin Pee ei karkaa, jos ei kerkee ni...

Tää leikki on yksinkertainen: mie heitän kepin mehtään ja koirat ehtii. Peen opetin aikanaan sillei, että kun löyti kepin sen piti käydä kepin viereen istumaan ja haukkumaan. Tän tempun opettaminen johtu siitä, että en osannut opettaa Peetä tuomaan keppiä miulle. Se jää aina syömään keppiä. Nyt tätä istuminen ja haukkuminen on liikaa vaadittu kun Äs mokoma yrittää napata Peeltä kepin.

Ainii, mie sain loppuun luvussa olleen kirjan! Pistetäänpä tämä juttu ylös. Kirjan on kirjoittanut Kreetta Onkeli. Oon lukenut hänen muutakin tuotantoa (ainakin Iloinen talo, Beige) ja nyt tämän Kotirouvan. Kiiltomadossa on miusta kirjotettu hyvin tästä kirjasta. Kiiltomadon artikkelin kirjoittaja mainitsi Kotirouvan yhteydessä myös Jotunin Huojuvan talon. Ei tää miusta niin paha ollut kuin Huojuva talo (jota siis en oo lukenut kokonaan, pitänee käydä lainaamassa), mutta yhtäläisyyksiä juu.

Kirja käsitteli perhettä, mies, vaimo ja lapsi. Vaimo hoiti kodin ja lapsen, mies rahapuolen. Vaimo, Sirre unohtaa ihtensä ja elää vaan miehelle ja lapselle. Aika surullinen kirja, loppu oli miusta hyvä. Jäi mieleen. Kirjassa oli välillä toooosi pitkiä kappaleita ja lauseita. Ne lauseet oli rytmikkäitä, mutta raskaita lukkee. Raskaita oli myös ne pitkät kappaleet. Kokonaisuudessaan tykkäsin.

Sitten kettuasioihin. Jottei Virpi joudu odottelemaan ihan älyttömän kauan, niin nappasin kuvan kettutyön pakkauksesta.

1816599.jpg

Tää siitä pitäis tulla

Tämä on Elsa Williamsin malli. Oon ostanut reilu vuosi sitten Margarethasta. Tosiaan mieheni ehdotti, että tekisin meille noita kettuaiheisia pistelyjä enemmänkin. Mikä ettei. Ehdotin kyllä hälle, että opettele siekin tää pistelyhomma ni tulloo joutusammin valmista. Niin paljoo ei kuulemma hinkunut kettujuttuja, että ihe rupeaisi tekemään.

Neulontapuolella ei oo edistystä. "Salainen" projekti jumittaa ja sukkaa säästelen reissuun. Hiljasta. Videotaiteesta vielä, mie en ymmärtänyt mm. sitä, että tekijäksi merkattu taiteilija ei ollut kuvannut sitä teosta. Sen teoksen kohdalla oli monien muiden nimiä just erilaisien kuvausjuttujen kohdalla. Maallikkona jäin ihmettelemään, että mikä sen taiteilijan osuus oli siinä? Idea varmaankin, yhtään en tarkoita ideointia vähätellä, ilman sitä ei tule teosta. Mutta: mie en osaa maalata/piirtää. Jos mie keksin jonkun idean ja kuvailen sen maalavalle ystävälleni, joka ohjeistukseni avulla siitä tekee taulun, niin oonko mie muka sen taulun tekijä? Miusta tekijä on silti se miun ystävä.

No, ajatuksia se teos herätti, minkä luulen olevan taiteen tarkoitus, joten asiansa ajoi. Tosin, en muista mitä siinä teoksessa oli... sekottuu niihin muihin, mutta se jogurtinnuolemisjuttu se ei ainakaan ollut. Jogurttihomma oli aika ällö. Tuli jotenkin semmonen onko tää totta -olo. Vau, mitä taidepohdintaa.